Väittelin marraskuussa aiheenani vammaisuuden ja vanhuuden risteyskohta politiikkojen, käsitteiden ja arkielämän näkökulmasta. Kiinnostuin aiheesta jo työskennellessäni sosiaaliohjaajana vammaispalveluissa; erilaiset risteyskohdat tuntuivat hankalilta, eikä aina ollut ihan selvää, mihin palveluihin asiakas kuuluisi ohjata. Päästyäni tutkimuksen pariin huomasin, että myös tutkimuksessa on tunnistettu ikääntymisen ja vammaisuuden risteyskohdan epäselvyys, ja ikääntyneiden vammaisten ja toimintarajoitteisten henkilöiden palveluiden väliin putoaminen sen seurauksena.

Väestön ikääntyminen on globaali ilmiö. Korkeassa iässä vammaisuus ja toimintarajoitteet ovat yleisempiä, mutta monissa maissa ikääntyneet toimintarajoitteiset henkilöt ovat jääneet vammaispolitiikkojen ja -palveluiden ulkopuolelle. Vammaisuus ja toimintarajoitteet ymmärretään usein ikääntymisen osaksi, eikä niitä näin ollen nähdä erityispalveluja vaativina. Suomessa vammaispalveluissa ei ole ollut ikärajaa lukuun ottamatta henkilökohtaista apua, joka on rajannut ulos sellaiset henkilöt, joiden toimintarajoitteet ovat seurausta ikääntymisen myötä tulleesta vammasta tai sairaudesta.

Suomessa vammaispalveluja ohjannutta vammaispalvelulakia on uudistettu pitkään, ja erilaisia ikääntymiseen liittyviä rajauksia vammaispalveluihin on ehdotettu pitkin matkaa. Tällä hetkellä vammaispalveluiden käyttäjistä yli puolet on yli 65-vuotiaita, ja tämän osuuden on pelätty kasvavan, jos ikääntymisrajaus poistetaan myös henkilökohtaisesta avusta, eikä muitakaan palveluita rajata. Lopulta 1.1.2025 voimaan tulleessa vammaispalvelulaissa ei ollut ikääntymiseen liittyvää rajausta.

Ikääntymiseen liittyvät rajat palveluissa

Viimein maaliin saatu uudistus osoitti vammaisuuden määrittelyn hankaluuden suhteessa vanhuuteen: monessa käänteessä keskusteltiin siitä, missä määrin toimintarajoitteiset ikääntyneet henkilöt olisivat oikeutettuja vammaispalveluihin. Monilla ikääntyneillä on erilaisia toimintarajoitteita, mutta milloin ne lasketaan vammaispalveluihin oikeuttavaksi vammaisuudeksi? Uudistuksen varrella on viitattu siihen, että myös muissa maissa vammaispalveluita on rajattu iän perusteella: esimerkiksi Ruotsissa vammaisille henkilöille tarkoitettua henkilökohtaista apua voi saada vain alle 65-vuotiaana, vaikkakin sen saa pitää myös yli 65-vuotiaana.

Väitöstutkimuksessani päädyin tarkastelemaan erityisesti tätä vammaisuuden määritelmää. Tutkin vammaispalvelulain uudistukseen annettuja lausuntoja ja analysoin argumentteja ikärajauksen puolesta ja vastaan. Näkökulmia oli monia, ja tarkastelin lausuntoja erityisesti yhdenvertaisuuden kannalta, ja yhteinen tavoite oli selvä: kaikki haluavat yhdenvertaisen lain, joka edistää vammaisten henkilöiden osallisuutta ja helpottaa arkielämää. Kuitenkin erimielisyyttä oli siitä, kuka on vammainen henkilö, jonka pitäisi olla oikeutettu näihin palveluihin. Erityisesti kiinnostuin niin sanotun ”normaalin ikääntymisen” näkökulmasta, mikä nousi lausunnoissa monesti esiin, ja mitä on tutkimuksessa laajasti kritisoitu.

Lakiuudistuksessa on viitattu tavanomaiseen ikääntymiseen ja moneen otteeseen ehdotettu sitä rajaamisperusteena: tällöin vammaispalveluiden piiriin eivät kuuluisi ne, joiden toimintarajoitteisuus johtuisi tavanomaisesta ikääntymisestä. Lausunnonantajat kommentoivat tätä ja argumentoivat sen avulla. Osa kyseenalaisti tiettyjen (usein ulosrajausuhan alla olevien) vammojen ja toimintarajoitteiden kuulumista tavanomaiseen ikääntymiseen, osa taas kyseenalaisti koko ajatuksen tavanomaisesta ikääntymisestä ja huomauttivat, ettei vamman syntyperällä pitäisi olla väliä.

Kriittinen vammaistutkimus rajapinnoilla

Jatkoin tätä ajatusta väitöskirjani yhteenveto-osassa kriittisen vammaistutkimuksen näkökulmasta. Kriittinen vammaistutkimus tarkastelee nimensä mukaisesti kriittisesti seikkoja, jotka usein otetaan annettuna ja myös vammaisuus käsitteenä on saanut siitä osansa. Kriittinen vammaistutkimus käyttää eri filosofisia perinteitä kyseenalaistaessaan perinteiset vammaisuuden mallit ja jäsennykset rakentaessaan ”normaalin” rajoja uudelleen.

Kuitenkin ihmiselämässä kannalta kaikki on ”normaalia”, vaikkakin moninaista. Elämämme on jatkuvasti alttiina erilaisille sairauksille ja tapaturmille, ja ”väliaikaisesti vammaton” terminä on tuttu kriittiselle vammaistutkimukselle. Se nostaa esiin ajatusten siitä, että kuka tahansa meistä voi milloin tahansa vammautua, ja jos elämme tarpeeksi pitkään, kohtaamme joka tapauksessa erilaisia toimintarajoitteita. Osa kriittisistä vammaistutkijoista tosin kyseenalaistaa tämänkin: he kyseenalaistavat ajatuksen siitä, että ylipäätään olisi tarkasti piirrettävissä oleva raja vammaisen ja vammattoman ihmisen välillä, ja vammautuessaan ihminen ylittäisi tämän rajan ”toiselle puolelle”.

Voimme kyseenalaistaa rajoja, mutta on nähtävä myös kokemukset ja yksilölliset tarpeet. On kuitenkin niin, että osalle vammaispalvelut ovat tarpeellisia, osalle eivät. On niin, että osa kohtaa syrjintää kehojensa tai toimintakykynsä perusteella, osa ei. Laajempana kysymyksenä siis voimme pohtia ihmiselämän monimuotoisuutta ja kyseenalaistaa erilaisia kategorisointeja, mutta käytännöllisestä näkökulmasta on tunnistettava erilaiset ryhmät, jotta voimme vaikuttaa esimerkiksi epäyhdenvertaisiin käytänteisiin.

Tällä hetkellä eletään jännittäviä aikoja vammaispalvelulain uudistuksen kanssa. Ajan kuluessa tarkastellaan, kuinka paljon uusia vammaispalvelujen käyttäjiä tulee, kun rajausta ei ole. Kuitenkaan se ei ole muuttunut, että kaikki ikääntyneet eivät tarvitse vammaispalveluja, aivan kuten eivät kaikki nuoremmatkaan henkilöt. Kaikki ikääntyneet palvelun tarpeessa olevatkaan eivät tarvitse vammaispalveluja, vaan muunlaisia palveluja. Aika näyttää!

Kirjoittaja on Kasvun ja vanhenemisen tutkijat ry:n hallituksen varajäsen.

Salla Era, YTT, tutkijatohtori, Jyväskylän yliopisto