Terveyden ja hyvinvoinnin laitos julkaisi maaliskuussa raportin teknologian käytöstä iäkkäiden ympärivuorokautisessa hoidossa ja teknologian vaikutuksesta tarvittavaan henkilöstömitoitukseen. Teknologiaa on pidetty jo pitkään välttämättömänä apuvälineenä ikääntyvässä Suomessa, jossa sote-henkilöstö ja rahat on saatava riittämään monenlaisiin asiakkaiden tarpeisiin.  Tästä huolimatta yhteiskunnallinen keskustelu siitä, mitä lisääntyvä teknologian käyttö tarkoittaa hoidon ja asiakkaan kannalta, on ollut yllättävän vähäistä.  Kurkistamme seuraavaksi kuvitteelliseen lähitulevaisuuteen, jossa teknologian merkitys ja käyttö on kasvanut huomattavasti nykyistä suuremmaksi, hahmottaaksemme teknologian mahdollisia kehityssuuntia ja ratkaisua vaativia kysymyksiä.

Anja on 80-vuotias kotona asuva iäkäs, jonka toimintakyky on heikentynyt niin paljon, että hän tarvitsee päivittäistä apua selvitäkseen arkiaskareistaan ja saadakseen tarvitsemansa hoidon. Apuna hänellä on erilaisia kotiin, kehoon ja vaatteisiin kiinnitettyjä mittalaitteita ja henkilökohtainen 24/7 käytössä oleva palvelurobotti. Robotti tarjoilee Anjalle ateriat, antaa tarvittavat lääkkeet, mittaa tarvittaessa verenpaineen ja suorittaa muita pieniä hoitotoimenpiteitä. Robotti pystyy myös keskustelemaan tekoälyohjelmistonsa avulla erilaisista aiheista ja antaa kannustavaa palautetta Anjalle tämän suoriutumisesta. Asuntoon ja Anjaan itseensä kiinnitettyjen mittalaitteiden ja antureiden avulla valvotaan tilannetta ja reagoidaan tarvittaessa erilaisiin hätä- tai virhetilanteisiin. Robotti annostelee lääkkeet sekä ruuan, ja anturit varmistavat, että ne on nielty ja että ne ovat edenneet ruuansulatuskanavassa.

Yllä oleva voi olla teknisesti mahdollista yllättävänkin pian. Kuvitteellisessa esimerkissä pystyttiin täyttämään teknologian avulla suurin osa asiakkaan hoivatarpeista, mutta siitä puuttui yksi keskeinen komponentti verrattuna nykytilanteeseen: kontakti ja sosiaalinen vuorovaikutus ihmisen kanssa. On tärkeä kysymys, missä määrin sosiaalinen vuorovaikutus on niin kiinteä ja tärkeä osa jokaista hoitajan käyntiä, että sitä ei voi eikä pidä erottaa muusta hoivasta. Hoitajan käynti asiakkaan luona on aina myös sosiaalista vuorovaikutusta eikä koskaan pelkästään yksittäinen hoivatoimenpide.  On täysin selvää, että esimerkiksi yksinäisyys on monelle ihmiselle suurta kärsimystä aiheuttava ongelma, jota esiintyy kaikenikäisillä lapsesta vaariin.  On kuitenkin niin, että meillä ei ole selkeää järjestelmätason ratkaisua tai vastuutahoa lapsen tai työikäisen yksinäisyyden lievittämiseksi. Mutta entä ikääntyneet? Kenellä on tai pitäisi olla vastuu heidän yksinäisyytensä lievittämisestä? Voidaanko ajatella, että vastuu on kotihoidolla, jos ikääntynyt on kotihoidon asiakas vai voidaanko kotihoidossa nimensä mukaisesti keskittyä vain hoivaan ja jättää sosiaaliset tarpeet ja kanssakäyminen jonkin toisen tahon hoidettavaksi?

Hoitajan käynti on monelle asiakkaalle toivottu ja odotettu tapahtuma. Joillekin se on jopa päivän kohokohta. Nykyisin tätä hoitajan persoonan tuomaa sosiaalista kokonaisuutta ei pysty erottamaan hänen antamastaan hoidosta, mutta entä jos näin voitaisiin tehdä kuten yllä olevassa hoivarobottiesimerkissä? Etenkin jos robottien tekoäly kehittyy niin hyväksi, että ne suoriutuvat riittävän hyvin arkisista keskusteluista.  Kuinka paljon yhteiskunnallinen hoivalupaus pitää sisällään sosiaalista kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa vai kattaako lupaus ainoastaan lääkehoidon ja muut fyysiset hoidon tarpeet? Nämä kysymykset on syytä ratkaista ennen kuin meillä on käytössä laajasti sellaista teknologiaa, jolla onnistuneesti korvataan joitakin hoitajan rutiinitehtäviä, mutta samalla vähennetään tai jopa korvataan kokonaan ihmisten välinen sosiaalinen kanssakäyminen.

Ajatus hoivaroboteista ja muusta edistyneestä teknologiasta voi herättää ikääntyneissä monenlaisia tunteita pelosta ahdistukseen ja jopa innostukseen. Tämän vuoksi onkin pohdittu paljon asiakkaan suostumusta ja vaaditaanko sitä teknologian käyttöönottamiseksi asiakkaan hoidossa. Pitääkö suostumus pyytää erikseen jokaiseen erilliseen teknologiaan vai kattaako yksi suostumus kaiken teknologian? Yhden näkemyksen mukaan asiakkaalla on itsemääräämisoikeus ja täten mahdollisuus vaikuttaa siihen, miten häntä hoidetaan. Toisen näkemyksen mukaan teknologia on niin kiinteä osa modernia hoitotyötä, että siitä ei voida sulkea pois tiettyjä osia yksittäisen asiakkaan toiveiden perusteella, vaan asiakas luovuttaa harkintavallan parhaista itselleen soveltuvista hoitomenetelmistä hoivayksikölle solmiessaan palvelusopimuksen.  Suostumus ja teknologia voidaan rinnastaa esimerkinomaisesti sydänleikkaukseen. Potilas voi valita, meneekö sydänleikkaukseen vai ei, mutta hän ei voi neuvotella leikkaavan lääkärin kanssa leikkauksen yksityiskohdista kuten käytettävistä instrumenteista tai leikkausmenetelmästä. Teknologian kohdalla ei ole vielä olemassa valtakunnallista suositusta, milloin suostumus pitää kysyä. Suostumusasia on kuitenkin ratkaistava ennen kuin teknologia ottaa seuraavat suuret kehitysloikkansa.

Jo edellisissä esimerkeissä tuli ilmi, että teknologia on monta asiaa eikä vain yksi asia. Se voi olla aktiivista eli vaatia asiakkaan vuorovaikutusta toimiakseen kuten tietokone tai passiivista taustalla toimivaa kuten esimerkiksi ovivahti. Teknologian vaikutukset voivat tulla ainakin kolmea eri polkua pitkin. Se voi parantaa hoidon laatua, tehostaa hoitajien ajankäyttöä tai auttaa tekemään samat työt pienemmällä henkilöstömäärällä.  Tämä monimutkaisuus ja edellä mainitut tärkeät hoitofilosofiset kysymykset on tiedostettava ennen kuin teknologiasta saadaan kaikki hyöty irti yhteiskunnallisesti hyväksyttävällä ja inhimillisesti kestävällä tavalla.

Kim Josefsson, FT, THL, Kasvun ja vanhenemisen tutkijat ry:n hallituksen jäsen