Suomessa julkiset palvelut ovat yhä useammin ensisijainen asiointikanava, ja vaihtoehtoisia asiointikanavia on yhä vähemmän, tai ainakin niiden pariin pääseminen voi olla mutkan takana. Digipalveluiden käytöstä on tullut monelle meistä arjen itsestäänselvyys. Tutkimukseni sijoittuu kahden laajan yhteiskuntaa muokkaavan ilmiön risteykseen: väestö ikääntyy samalla, kun asiointi siirtyy yhä kokonaisvaltaisemmin verkkoon. Ikä on myös edelleen yksi vahvimmista digitaalisen eriarvoisuuden ennustajista (Friemel, 2016; Tsatsou ym., 2018). Väitöstutkimuksessani pysähdyn sen äärelle, mitä tämä kehitys tarkoittaa ikääntyneille, joiden suhde digitaalisiin palveluihin ei välttämättä ole mutkaton.

Ikääntyneet asemoidaan julkisessa keskustelussa usein digikuilun heikommalle puolelle ryhmäksi, jolta puuttuu taitoja tai motivaatiota (Comunello ym., 2023; Neven & Peine, 2017). Samalla digipalvelut suunnitellaan usein niin sanotulla "one size fits most" -periaatteella eli oletuksella, että yksi ratkaisu toimii useimmille käyttäjille (Pajula ym., 2024). Tällainen suunnittelulogiikka on ymmärrettävä hallinnollisen tehokkuuden näkökulmasta, mutta se sivuuttaa helposti ikääntyneiden moninaisuuden ja siirtää huomion pois niistä sosiaalisista, rakenteellisista ja teknologisista ehdoista, joiden varassa palvelujen saatavuus myöhemmällä iällä todella rakentuu.

Tutkimuksessani digipalveluiden saatavuus ei ole tekninen kysymys laitteen tai internetyhteyden olemassaolosta. Sen sijaan tarkastelen saatavuutta moniulotteisena ja relationaalisena ilmiönä, joka syntyy yhteiskunnallisten odotusten, teknologisten ympäristöjen sekä yksilöllisten ja sosiaalisten olosuhteiden vuorovaikutuksessa. Haastattelin väitöskirjaani varten kahta ryhmää: julkisen sektorin ja järjestökentän sidosryhmiä, jotka työskentelevät digitalisaation tai digipalveluiden kehittämisen parissa, sekä vapaaehtoisia vertaisohjaajia, jotka tukevat ikääntyneiden digitaitoja. Nämä kaksi näkökulmaa yhdessä avaavat sitä, miten digipalveluiden saatavuus rakentuu sekä palveluita suunniteltaessa että arjessa käytettäessä.

Sidosryhmähaastatteluista nousi esiin, että saatavuus nähdään melko usein kapeasti teknisenä kysymyksenä, esimerkiksi saavutettavuuden täyttymisenä, vaikka haastateltavat tunnistivat hyvin ikääntyneiden moninaisuuden. Vertaisohjaajien haastatteluissa puolestaan korostui jotain, jota kutsun mielensisäiseksi saatavuudeksi (van Dijk & Hacker, 2003): pelkoa, epävarmuutta ja kokemusta siitä, ettei digipalvelujen käyttö ole enää valinta vaan pakko. Moni ikääntynyt käyttää julkisia digipalveluita pikemminkin pakon sanelemana kuin aidosta halusta.

Mitä sitten tarkoitan saatavuudella relationaalisena ilmiönä? Kukaan ei kohtaa digipalvelua tyhjiössä: mahdollisuudet toimia syntyvät aina yksilön kykyjen, kokemuksen ja laajemman yhteiskunnallisen ilmapiirin sekä teknologian ominaisuuksien yhteispelissä (Davis, 2020; Neves & Mead, 2020). Kun palvelu on suunniteltu one size fits most -periaatteen mukaan usein hyvinkin ihanteelliselle käyttäjälle, eli nuorelle, taitavalle ja jatkuvasti sopeutuvalle, ikääntyneet joutuvat usein tekemään työtä sopeutuakseen palveluun. Esimerkiksi sorminäppäryys voi ikääntyneellä olla nuorta käyttäjää heikempi ja epätarkempi, kun taas digipalvelu voi vaatia tarkkoja painalluksia. Samaan aikaan vertaisohjaajat sanoittivat myös niitä tilanteita, joissa he tai heidän ohjattavansa ovat kohdanneet negatiivisia stereotypioita ikänsä vuoksi esimerkiksi hankkiessaan uusia digilaitteita. Nämä kokemukset muovaavat myös sitä, miten ikääntyneet näkevät itsensä digipalveluiden käyttäjinä. Vertaisohjaajat eivät vain opeta näppäintaitoja tai auta löytämään kiertoteitä palveluiden puutteisiin, vaan auttavat ikääntyneitä myös muuttamaan käsitystä itsestään kyvykkäänä digipalveluiden käyttäjänä eli tulemaan "teknologiaystävällisiksi" silloin, kun teknologia ei itse ole käyttäjäystävällistä.

On tärkeää huomata, ettei kyse ole vain yksittäisistä käyttäjistä tai yksittäisistä digipalveluista. Saatavuus rakentuu samanaikaisesti useilla tasoilla: valtakunnallisessa digitalisaatiopolitiikassa, kuntien ja järjestöjen käytännöissä sekä ikääntyneiden arjen tilanteissa. Nämä tasot kietoutuvat toisiinsa, mutta vastuu saatavuuden edistämisestä jää usein hajanaiseksi niiden välillä.

Väitöskirjani keskeinen viesti on, että saatavuus ei ole kertaluonteisesti saavutettava tila vaan jatkuva ja digitalisaation edetessä muuttuva prosessi. Kysymys ei siis ole vain siitä, pääsevätkö ikääntyneet käyttämään digipalveluja, vaan myös siitä, kuinka paljon sopeutumista heiltä vaaditaan ja kenen ehdoilla. Vaikka Suomi on yksi maailman digitalisoituneimmista hyvinvointivaltioista ja lähes kaikki keskeiset julkiset palvelut ovat saatavilla verkossa, saatavuus ei ole tämän myötä ratkaistu kysymys vaan se muuttaa jatkuvasti muotoaan uusien järjestelmien, käyttöliittymien ja vaatimusten myötä. Ikääntyneiden näkeminen aidosti moninaisena ryhmänä on paitsi tutkimuksellinen myös yhteiskunnallinen tehtävä, joka koskee meitä kaikkia jossain vaiheessa elämäämme.

FM Laura Pajulan yhteiskuntapolitiikan väitöskirjan "Does one size fit most? Rethinking access to digital public services in later life" tarkastustilaisuus järjestetään Jyväskylän yliopiston päärakennuksella C4-salissa 26.9.2026 klo 12. Väitöstä voi seurata myös etäyhteydellä: Live Broadcast: Dissertation - Laura Pajula 26.9.2026

Kirjoittaja on Kasvun ja vanhenemisen tutkijat ry:n taloudenhoitaja.

Lähteet

Comunello, F., Mulargia, S., & Ieracitano, F. (2023). "Forever young?": Digital technology, ageism and the (non-)ideal user. Teoksessa A. Rosales, M. Fernández-Ardèvol, & J. Svensson (toim.), Digital Ageism (s. 18–35). Routledge.

Davis, J. L. (2020). How artifacts afford: The power and politics of everyday things. The MIT Press.

Friemel, T. N. (2016). The digital divide has grown old: Determinants of a digital divide among seniors. New Media & Society, 18(2), 313–331.

Neven, L., & Peine, A. (2017). From triple win to triple sin: How a problematic future discourse is shaping the way people age with technology. Societies, 7(3), 26.

Neves, B. B., & Mead, G. (2020). Digital technology and older people: Towards a sociological approach to technology adoption in later life. Sociology, 55(5), 888–905.

Pajula, L., Hänninen, R., Korpela, V., & Taipale, S. (2024). Exploring stakeholder perspectives on user involvement in designing digital public services for older adults. First Monday, 29(9).

Pajula, L., Korpela, V., Hänninen, R., & Taipale, S. (2025). Delving into the mental access of using digital public services in later life – peer tutors’ perspective. Universal Access in the Information Society, 24, 2783–2792.

Tsatsou, P., Kurnia, S., & Choudrie, J. (2018). Introduction. Teoksessa J. Choudrie, S. Kurnia, & P. Tsatsou (toim.), Social Inclusion and Usability of ICT-Enabled Services (s. 11–18). Routledge.

van Dijk, J., & Hacker, K. (2003). The digital divide as a complex and dynamic phenomenon. The Information Society, 19(4), 315–326.